fbpx

Olin väsynyt ja lannistunut. Olin juuri alkanut katsella asuntoja kaupunginosassa, jossa minulla oli toiveissa asua. Mutta koska en ollut naimisissa, minua ei kertaakaan päästetty edes esittelykierrokselle.

Olin juuri käymässä läpi päivän tapahtumia tiimikaverini kanssa, kun puhelimeni soi. Soittaja oli paras ystäväni ja kielenopettajani Nakia, syyrialainen pakolainen. ”Mitä kuuluu?”, minä kysyin.

Hyvää, Allahille kiitos”, hän vastasi. ”Äitini oli kahvilla ystäviensä kanssa, ja he ovat löytäneet sinulle asunnon! Se on meidän kadullamme, lihakaupan yläkerrassa. He ovat äitini ystäviä, mahtava perhe. Asunto on myös edullinen ja siisti. Ainoa ongelma on, että se saattaa olla liian iso – neljä makuuhuonetta. Voitko tulla katsomaan sitä nyt heti? Se napataan hetkessä!

Nakia ja minä olimme haaveilleet siitä, mitä kaikkea voisimme tehdä, jos minä asuisin lähempänä. Menisimme yhdessä bussilla hänen toimistolleen, missä hän opettaa minulle arabiaa. Laittaisimme toisillemme illallista (kuten täällä on naapurien kesken tapana). Ja hänen äidillään olisi vihdoin mahdollisuus opettaa minulle, kuinka elää arabinaisten tavalla.

Olin asunut kaksi vuotta modernissa turkkilaisessa naapurustossa hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä lähellä kahviloita ja muita mukavuuksia. Muu tiimini oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Mutta olin alkanut kokea hengessäni levottomuutta. Halusin elää niiden ihmisten keskuudessa, joiden pariin uskoin Jumalan kutsuneen minut: syyrialaisten pakolaisten. Voisiko se olla mahdollista?

Sekä tiimikaverini että minä olimme epävarmoja, oliko hyvä ajatus asua pakolaisten täyttämällä alueella. Vaikuttaisiko läsnäolomme ihmisiin, joita halusimme saavuttaa, tai jopa oleskelulupaamme? Pohdiskelin, aikoiko Jumala toteuttaa hartaan toiveeni antamalla minulle tuon asunnon. Ja jos aikoi, niin miksi juuri minulle? Eihän siinä ollut mitään järkeä, että asuisin naapurustossa, jossa naiset eivät voi kulkea yksin ulkona tai edes asua yksikseen.

Se oli juuri sellainen yhteisö, jota olin rukoillut. Naapurusto, jossa ihmiset luottivat toisiinsa ja olivat tiiviisti mukana toistensa elämissä. Naapurusto, jossa voisin kunnolla oppia arabiaa. Naapurusto, josta monenmaalaiset ihmiset löysivät turvapaikan.

Vuokraisännällä ei ollut mitään ongelmaa vuokrata asuntoa minulle, mikä oli jo sinällään iso juttu – ihme oikeastaan – kunnia- ja häpeäkulttuurissa. Olin ulkopuolinen, joka toivotettiin tervetulleeksi Nakian perheeseen ja otettiin yhdeksi tyttäristä. Tämän perheen tarjoama suojelus ja heidän suosituksensa tasoittivat tien minulle.

Muutama päivä ennen muuttoani uuteen asuntoon Nakia ja minä olimme siellä moppaamassa lattioita, kun hänen äitinsä koputti ovelle. ”Tulkaa”, hän sanoi. ”Mennään kahville yläkertaan.” Minulla ei ollut aikomustakaan kieltäytyä ensimmäisestä kahvikutsustani! Pyyhin hien kasvoiltani, ja lähdimme yläkertaan.

Olohuone oli täpötäynnä naisia ja lapsia viimeistä istuinta myöten. Kahvitarjoilun aikana naiset pommittivat minua innoissaan arabian- ja turkinkielisillä kysymyksillä: ”Oletko muslimi?” ”En voi uskoa, että opiskelet arabiaa. Tosi hienoa!” ”Oletko naimisissa?”

Nakian äiti vastasi tuohon viimeiseen kysymykseen: ”Hän ei ole vielä naimisissa, mutta me etsimme hänelle hyvän arabimiehen.”

Nakia vuorostaan vastasi tavalla, jota en ollut osannut odottaa: ”Hän ei ole muslimi vaan Masihi (kristitty). Hän noudattaa Injiliä ehkä jopa paremmin kuin me noudatamme Koraania.”

Hänen äitinsä nyökkäsi.

Mieleeni tuli, että jotkut heistä ehkä kohtasivat juuri nyt ensimmäistä kertaa ihmisen, joka oli Isan seuraaja.

Muuttaessani asuntoon Nakian perhe soitti ovikelloa ja onnitteli minua muutosta naapurustoon. Sen päivän iltana puoli yhdentoista aikaan Nakia ja minä riensimme keittiöön laittamaan vesipiippua hänen vanhemmilleen. Nakia nauroi ja sanoi: ”Kuule, sinä olet tosiaan ihan niin kuin syyrialainen nainen. Talo ei ole vielä valmis, mutta tässä me vaan otamme rennosti kahvin ja vesipiipun ääressä.”

Nakian isä oli lueskellut arabiankielistä Injiliäni sillä aikaa, kun me olimme laittamassa kahvia. Kun tulimme takaisin huoneeseen, hän alkoi kritisoida yhtä juuri lukemaansa kohtaa. Nakia sivuutti sen nopeasti ja hörppäsi hiukan kahvia. Sitten hän katsahti minuun ja sanoi: “Kate, sinun pitäisi lausua Psalmi 27!” Olimme viime viikkoina käyttäneet osan oppitunneista Psalmin 27 opettelemiseen ulkoa arabiaksi – ja nyt hän osasi sen täydellisesti.

Nakian äidin kasvot loistivat, kun minä takellellen lausuin ensimmäiset viisi jaetta. ”Hyvänen aika, Kate! Tämähän on rukous. Se on hyvä! Meillä on Koraanissa monia samanlaisia.” Sitten hän selitti, kuinka tärkeää oli rukoilla uskossa, etenkin silloin kun elämä on vaikeaa.

Nakian silmät tuikkivat, kun hän muisti raamatunkertomuksen, jonka olimme hiljattain lukeneet Discovery Bible Studyssa1: Pietari kävelee veden päällä Jeesuksen luokse. Kun hän kertoi tämän tarinan vanhemmilleen, hänen äitinsä kuunteli tarkkaan. Hän ei huitaissut sitä pois välinpitämättömänä, niin kuin oli tehnyt viimeisten kahden vuoden aikana. Hän oli kiinnostunut. Hän kuunteli. Tämän perheen uskon tukipilari, joka oli kokenut enemmän kauhuja kuin minä osasin edes kuvitella, alkoi kääntää korviaan totuuden suuntaan.

Myöhemmin kysyin Nakialta: “Jos Jumala tulisi henkilökohtaisesti sinun luoksesi ja näyttäisi sinulle suoran tien, jota seurata – jos ei olisi pienintäkään epäilystä siitä, etteikö se tosiaan ollut Jumala, joka puhuu sinulle – seuraisitko sinä häntä, vaikka kukaan muu ei seuraisi?”

Hän vastasi epäröimättä: “Kyllä.”

Entä jos perheesi ei lähtisi mukaan?”, minä kysyin.

Sillä ei ole väliä. Jos kyseessä on Jumala, hän on kaikkein tärkein.”

En tiedä, mitä Nakian sydämessä tapahtuu tällä hetkellä, mutta uskon, että hän on lähellä Jumalan valtakuntaa.

Kate on asunut Kaakkois-Turkissa vähän yli kaksi vuotta. Hän tykkää sävellellä hassuja lauluja, käydä shawarmalla ystävien kanssa ja leipoa keksejä. Kate sai keväällä koronavirustartunnan. Rukoilettehan, ettei sillä olisi pahempaa vaikutusta hänen terveyteensä tai lähipiiriin.

1Discovery Bible Study on raamatunopetusmetodi, jota käytetään erityisesti muslimien parissa. Raamattupiirissä luetaan/kerrotaan joku kertomus, johon liittyviä kysymyksiä pohditaan yhdessä ryhmän kanssa.