Tämä tarina on eräästä uutiskirjeestä, jonka lähetit Sven ja Kristina lähettivät hiljattain. He lähtivät kentälle muutama kuukausi sitten.
Voi ei, joko taas! Pyhä Henki oli pysäyttänyt minut portilla ja pyytänyt minua antamaan pois ison, lämpimän, pehmeän lempikaulahuivini. Tämä oli tapahtunut myös edelliselle lempikaulahuivilleni vuosi sitten, ja surin sitä (noloa kyllä) aika pitkään, koska olin ostanut sen ulkomailta ja tiesin, että en saisi käsiini toista samanlaista.
Tällä kertaa olimme juuri kävelleet pyörätuolissa istuvan kerjäläisnaisen ohi. Täällä on aika paljon kerjäläisiä. Lämpötila oli lähellä nollaa, ja sanoin Svenille, että en tykännyt siitä, että ihmiset lähettivät vanhuksensa ja vammaisensa ulos kylmään kerjäämään. Sven antoi naiselle joitakin kolikoita ja minä ajattelin, että olimme nyt tehneet naisen tarvitseman hyvän teon. Niinhän minä luulin… Kun olimme ohittaneet naisen, kuulin hyvin selkeästi, että minun pitäisi antaa pois kaulahuivini. Se ääni on niin ystävällinen ja vakuuttava, ja olen oppinut, että totellessani sitä kaikki menee niin kuin pitää.
Kun menin takaisin naisen luo ja kiedoin huivini hänen kaulansa ympärille, ymmärsin, miksi minun piti tehdä se. Se oli sekä itseni että naisen takia. On loppujen lopuksi helppoa antaa vähän rahaa. Voimme jopa tuntea itsemme aika hyviksi ihmisiksi. Mutta on vaikeampaa antaa pois jotain, jolla on meille itsellemme merkitystä. Siitä tulee uhri. Jumala halusi antaa parastaan, oman poikansa, minun vuokseni. Se teki kipeää. Kaulahuivista luopuminen ei nyt oikeastaan ollutkaan niin kovin iso juttu.
Mutta sitten ymmärsin kaikkein tärkeimmän pointin – rakkauden. Olisin voinut antaa naiselle kuukausipalkkani ilman rakkautta, eikä se olisi ollut muuta kuin sielullista melua (1 Kor. 13). Mutta kun kiedoin huivin hänen viluisen kaulansa ympärille, osoitin hänelle rakkautta. Näytin hänelle välittäväni siitä, että hän istui siinä palelemassa. Rakkaus on sanaton kieli. En osannut naisen kieltä, mutta minun toimintani osoitti, että hän oli tärkeä, että välitin hänestä. Hymy, jonka sain kiitokseksi, lämmittää minua edelleen. Minua hävettää, että edes mietin, pitäisikö minun antaa kaulahuivini jollekulle, joka oikeasti tarvitsi sitä.
Viikkoa aiemmin olin tulossa ulos bisnestapaamisesta paikallisen moskeijan lähellä (katso kuva). Oli melkein perjantairukouksen aika. Almujen antaminen on yksi Islamin peruspilareista, ja viitisentoista lähialueen kerjäläistä oli kerääntynyt paikalle. Tunnistin kolme ”omaa” kerjäläistäni. Kun tulin ulos moskeijan viereisestä kaupasta, osuin keskelle TV-kuvausta. Näytti siltä, että he filmasivat jotain hyvinpukeutunutta filmitähteä, joka antoi leipää ja kakun kullekin kerjäläiselle. Ilmeisesti kyseessä oli joku julkkis, joka halusi tehdä hyvän tekonsa julkisesti internetissä.
Aloin haastaa itseäni ja muita. Annammeko me, että saisimme itse tai näyttääksemme, kuinka hyviä ihmisiä olemme? Lepyttääksemme vihaista Jumalaa? Vai siksi, että rakastamme? Tämä löytämäni sanaton toimintatapa tuntuu paljon paremmalta kuin julkkiksen itseäänmainostava näytteleminen. Tavalliset ihmiset laittavat ylijääneen ruuan erilliseen pussiin ja ripustavat sen näkyville roskapönttöjen viereen, jotta kerjäläiset löytäisivät sen helpommin. Ei ole mikään uhri antaa pois ruuantähteitä, mutta se on kuitenkin hyvä kollektiivinen idea ja siunaukseksi niille, joilla ei ole ruokaa.
Kristina